Hengitä sisään: Alku. Maapallon ensimmäiset metsät.

Hengitä ulos. Aika hengitysten välissä.

Hengitä sisään uudestaan: Loppu. Viimeinen metsä.

Tuoksu kuljettaa meidät läpi aikojen. Katie Patersonin teoksessa To Burn, Forest, Fire käytetään tilaustyönä tehtyjä suitsukkeita viemään meitä tuolle matkalle. Aistit johdattavat. Mielikuvitus seuraa.

Ihminen on käyttänyt suitsukkeita tuhansia vuosia, useimmiten siltana arkikokemuksen tuolle puolen rukousten, uhrien ja rituaalien yhteydessä. To Burn, Forest, Fire -teos asemoi tuon kokemuksen osaksi syvää aikaa ja maapallon elävää yhteisöä. Näiden muinaisten ja tulevien metsien tuoksut ovat portteja. Tuoksut ilmentävät osin metaforisia merkityksiä, kun ne kuljettavat mielemme ja tunteemme menneeseen ja tulevaan. Suitsukkeet kuitenkin myös kirjaimellisesti liittävät ihmiskehon – kokemuksemme maailmasta – toisiin aikoihin ja paikkoihin. Kun haihtuvat molekyylit, kemikaalit, joita kutsumme ”aromeiksi”, kulkeutuvat nenäonteloomme, ne kiinnittyvät reseptorisolujen herkkiin, mikroskooppisen pieniin karvoihin. Nämä solut ovat puolestaan yhteydessä aivojemme syvimpiin kerroksiin, aivokeskuksiin, joissa muisti, tunteet ja ajantaju sijaitsevat. Tuoksut koskettavat meitä, koska ne toimivat tietoisuuden alapuolella ja reunoilla.

Kunkin suitsukkeen tuoksukokemuksessa on useita kerroksia, mikä heijastaa metsien ekologista ja geologista monimuotoisuutta. Katie Paterson työryhmineen teki laajamittaista tutkimusta metsien luonnosta kunakin aikakautena ja haastatteli alan asiantuntijoita. Tämän tiedon pohjalta he työstivät yhteistyössä Kiotossa sijaitsevan Shoyeidon kanssa monitahoisen mutta yhtenäisen aistikokemuksen. Yli kolmen sadan vuoden ajan Shoyeidon suitsukkeiden tekijät ovat hioneet luonnon raaka-aineiden käyttämisen ja yhdistelemisen taidon huippuunsa voidakseen tarjota esteettisiä elämyksiä niin hengellisiin kuin maallisiin tarkoituksiin. Kun me haistamme ensimmäisen ja viimeisen metsän palavat suitsukkeet, saamme taidekokemuksen, jossa sulautuvat yhteen ekologinen perinnetieto, tieteellinen näkemys ja tuoksuntekijän taito: muodostuu luova akti, joka tarjoaa meille läheisen yhteyden suitsukesavun molekyylien moniin merkityksiin ja alkuperään. Suitsukkeiden tuoksu ei vain vie meitä toisiin aikoihin ja paikkoihin, vaan se myös tarjoaa ykseyden kokemuksen, jossa metsien ja inhimillisen tiedon moninaisuus purkautuu yhtenäiseksi aistikokemukseksi.

”Ensimmäistä metsää” on vaikea ajoittaa tarkasti. Ensimmäiset levät valloittivat maapallon muinaisten vesistöjen kosteat reunamat noin 450 miljoonaa vuotta sitten, mutta ne olivat mattomaisia kasvustoja, eivät metsiä. Ensimmäiset juurifossiililöydökset ovat 407 miljoonan vuoden takaa matalakasvuisista, köynnöstävistä liekokasveista. Noin 393 miljoonan vuoden takaa löytyy todisteita ensimmäisistä puumaisista kasveista, joilla oli laajat juuristot ja paksut rungot. Nämä ajoitukset ovat likimääräisiä ja ylivarovaisia: ensimmäiset metsät todennäköisesti maatuivat ja palautuivat ekosysteemiin bakteerien ja sienien avustuksella, kuten käy lähes kaikille metsille nykyäänkin, eivätkä ne jättäneet fossiilijälkiä kiviin, joita ihmiset voisivat kaivaa maasta tutkittavaksi satoja miljoonia vuosia myöhemmin.

To Burn, Forest, Fire -teoksessa 385 miljoonaa vuotta vanha paikka toimii esimerkkinä ensimmäisestä metsästä. Maaseudulla New Yorkin osavaltiossa sijaitseva paikka on peräisin keskidevonikaudelta. Paikalta, louhoksen pohjalta, löytyi kolme erityyppistä fossilisoitunutta juurta: yhden maapallon varhaisimman tunnetun metsän fossilisoituneet jäänteet. Yksi juurista, joka kuuluu muinaiselle saniaismaiselle Eospermatopteris-suvun kasville, on vain yhden senttimetrin levyinen. Puiden mukulamaisesta tyvestä lähtee säteittäin vaakatasossa metrin tai kahden mittaisin juuria. Toinen juurityyppi, joka yhden yksittäisen näytteen perusteella kuuluu mahdollisesti ”suomupuulle” (giant clubmoss), kasvaa myös paksuuntuneen tyven jäänteistä alkaen paksuina juurina, jotka haarautuvat juurakoiksi. Kaikkein vaikuttavimmat ovat vaakasuuntaisesti runkojen tyvestä lähtevät vankat juuret, jotka kuuluvat muinaiselle saniaismaiselle kasville, joka saattaa olla Archaeopteris-suvun siemenkasvien kaukainen esimuoto. Juuret ulottuvat jopa 11 metrin päähän louhoksen paljaalla pohjalla. Nämä fossiilijuuret lopulta haarautuvat ja päättyvät viuhkamaisiksi juurakoiksi. Aivan kuin nykypäivän metsässä myös tässä muinaisessa metsässä kullakin puulajilla oli oma juuriarkkitehtuurinsa. Vain runkojen tyviosat ovat fossilisoituneet, eivät runkojen ylemmät osat. Puiden juuret säilyivät, kun ne hautautuivat tulvassa liejuiseen mutaan. Juurista ja runkojen tyvistä voimme päätellä, että tässä paikassa puut kohosivat korkeina ja loivat lehväkatoksen ja varjoisan aluskasvillisuuskerroksen.

Hengitä suitsukkeen tuoksua ja kuvittele millaista muinaisessa metsässä olisi ollut: maa oli märkä, joten soisen, maatuvan kasvillisuuden aromi sulautui yhteen saven ja liejun rehevyyden kanssa. Lopputulos on tuttu nykypäivänä juuri käännetyn mullan tuoksusta. Tuon ajan muinaiset kasvit jättivät jälkeensä moderneja jälkeläisiä – sammaleita, liekokasveja ja saniaisia – ja niinpä painaessamme nenämme kiinni näihin eläviin kasveihin saamme aavistuksen siitä, miltä kasvillisuus on muinoin tuoksunut. Sammaleissa yhdistyy syvän vihannan rehevyys kitkeryyteen.

Saniaisissa on makea kasviaromi, jota terävöittää puinen mausteisuus ja humuspitoisen mullan väkevyys. Sillä on niin erikoislaatuinen tuoksu, että hajusteiden tekijät ovat antaneet sille oman nimen, fougère, ranskankielisestä saniaista tarkoittavasta sanasta. Se on merkittävä osa monia hajusteita. Liekokasvit ovat nykyään harvinaisia, mutta ne olivat vallitsevia monissa muinaisissa metsissä. Kun painan nenäni kiinni kasviin, haistan sateen kasteleman heinän, kuin myöhäiskesän niityn sadekuuron jälkeen. Kun siitä repäisee lehden, purkautuu tuoreiden salaatinlehtien tuoksu.

Ensimmäiset metsät olivat täynnä erilaisia tuoksuja, ja jotkin näistä tuoksuista ovat kestäneet meidän aikaamme asti. Nämä paikat olivat toisaalta ihmisen aistikokemukselle vieraita. Ei ollut kukkien eikä hedelmien tuoksuja. Tutut tammi- ja mäntypuut loistivat poissaolollaan. Tässä maailmassa ei ollut lehtimetsien karikkeen tanniinisia tuoksuja. Sieltä puuttui myös mäntymetsien upea lämmin, pihkainen lehahdus. Paikka olisi tuntunut oudolta myös muiden aistiemme kannalta. Metsässä oli kyllä hyönteisiä, mutta ne eivät äännelleet. Ei ollut myöskään sammakoita, lintuja eikä nisäkkäitä. Ensimmäiset selkärankaiset eivät olleet vielä nousseet vedestä maalle, joten edes isokokoisten sammakkoeläinten askelten ääniä ei ollut kuultavissa. Vain tuuli ja sade pitivät ääntä osuessaan muinaisiin kasveihin, muutoin äänimaisemaa kenties elävöitti vain ensimmäisten lentävien hyönteisten siipien surina. Koska kukkia ja lintuja ei ollut, näiden metsien värimaailma oli todennäköisesti kasvillisuuden ja mullan vihreä, harmaa ja ruskea. Vesistöt kuhisivat kaloja, mutta nekin olisivat näyttäneet meistä erikoisilta: monet niistä olivat leuattomia tai muhkean luisen panssarin peittämiä.

Hengitä sisään: Alku. Mielikuvituksemme kurottaa kohti maapallon ensimmäisiä metsiä.

Hengitä ulos: Käänny kohti tulevaisuutta.

Viimeiset metsät.

Maapallo säilynee asuttavana vielä noin miljardi vuotta, ennen kuin auringon laajeneminen käristää kaiken elämän. Noin seitsemän miljardin vuoden päästä aurinko nielaisee maapallon korventuneet jäänteet ja purkaa entisen kotimme. Me olemme tähtipölyä, kuten Carl Sagan muistutti. Ja tähtipölyksi meidän kaikkien pitää jälleen tuleman. Metsiä kohtaa kuitenkin huomattavasti välittömämpi uhka, jonka aiheuttaa ihmisen kyltymättömyydestä kumpuava ilmasto- ja sukupuuttokriisi. Maapallon viimeisten metsien kuvitteleminen saa meidät kohtaamaan tekojemme seuraukset, niin yhteisön kuin yksilön tasolla. ”Mitkä ovat maapallon viimeiset metsät?” on todella epämiellyttävä kysymys, jonka täsmällisyys nostaa elävästi esiin oman aikamme ja tulevien aikojen menetykset. Kysymykseen sisältyy toivo siitä, että onnistumme kääntämään kurssin ja estämään menetykset. Jos näin ei kuitenkaan käy: mitkä ovat nämä maapallon viimeiset metsät?

Viimeiset metsät voivat olla yksittäisten puiden etuvartioita planeetalla, jossa on liian kuumaa ja kuivaa kasvien jatkuvan kasvun ja terveen maaperän kannalta. Näitä viimeisiä linnakkeita voi löytyä korkeista vuoristolaaksoista, kenties napa-alueiden läheisyydestä tai läheltä maailman viimeisiä makeanveden lähteitä. Niitä saattaa myös löytyä ihmisille liian vaikeakulkuisilta maa-alueilta, kallionkielekkeiltä tai kaukaisilta saarilta. To Burn, Forest, Fire -teosta varten Katie Paterson tutki aikamme uhanalaisia metsiä, ja valitsi Amazonin seudulta alueen edustamaan maapallon kuviteltua viimeistä metsää.

Amazoniaa, siellä asuvia ihmisiä ja sen biologista monimuotoisuutta uhkaavat metsän raivaaminen ja ilmastonmuutos. Metsien häviäminen alueella on jatkunut katkeamatta vuosikymmenten ajan, ja se on metsien kaatamisen tahdin lyhytaikaisen hidastumisen jälkeen taas viime aikoina kiihtynyt. Ilmastonmuutos vaarantaa metsiä myös muuttamalla lämpötilaa ja sademääriä niin rajusti, että metsäpalot yleistyvät ja metsän uudistuminen hidastuu tai pysähtyy, vaikkei metsäpaloja olisikaan. Niinpä nykyisenkaltaiset Amazonin metsät voivat hävitä tämän vuosisadan loppuun mennessä, ja jäljelle jäädä vain raivattua maata ja savannia. Tämä kehitys on yksi tärkeä sukupuuttoaaltokriisiä ohjaava tekijä. Amazonia on laajin jäljellä oleva trooppinen sademetsä, jossa muiden, muun muassa Afrikassa ja Aasiassa sijaitsevien trooppisten metsien, ohella on suurin tunnettu lajien tiheys maapallolla. Metsien häviäminen näillä alueilla on johtanut kuudennen joukkosukupuuton alkamiseen maapallolla. Amazonin metsien katoaminen on myös ihmisoikeuskriisi, sillä alkuperäiskansoilta viedään oikeudet maahan ja toimeentuloon. Tällä hetkellä alueen yli pyyhkii metsiä puolustaviin alkuperäisasukkaisiin kohdistuvan väkivallan aalto.

Kuten ensimmäistä metsää, myös Amazoniaa edustaa To Burn, Forest, Fire -teoksessa yksi paikka: Tiputinin biologisen monimuotoisuuden asema (Tiputini Biodiversity Station) Yasunín biosfäärialueella Ecuadorissa. Paikka tarjoaa ainutlaatuisen esimerkin Amazonin metsäalueesta, joka ainakin toistaiseksi muodostaa laajimman trooppisen metsän planeetallamme. Tieteilijät arvioivat, että tässä Amazonian osassa on korkein lajien tiheys missään maapallolla, minkä osoittavat Yasunín alueelta löytyvien kasvien ja eläinten määristä tehdyt tutkimukset. Yasunín alueen 600 lintulajia ja yli 150 sammakkoeläinlajia edustavat näiden lajien monimuotoisimpia yhdyskuntia maailmassa. Tätä täydentävät alueen 4000 tunnettua kasvilajia. Yhdellä metsähehtaarilla voi olla enemmän lajeja kuin tuhannella hehtaarilla lauhkealla alueella.

Tällainen monimuotoisuus tuottaa aisteille rikkaan maailman. Värikkäitä lintuja ja kukkia on runsaasti. Sadat erilaiset hyönteiset, sammakot ja linnut laulavat päivin ja öin. Tuoksut ovat ylitsekäyvän moninaisia ja vahvoja. Jokaisella puulla, lehtikariketilkulla ja eläimellä on oma aromaattinen tunnusmerkkinsä. Metsässä kävely tarkoittaa tuhansien erilaisten hajujen läpi kulkemista, uppoamista maailman monipuolisimpaan tuoksukokoelmaan. Erikoisimpien tuoksujen tunnistamiseksi tieteilijät ja paikallisoppaat jakoivat näkemyksiään ja kokemuksiaan: vyötiäiset tuoksuvat mädäntyneiltä lehdiltä, pekarit taas suolaiselta, kokoon keitetyltä kanaliemeltä. Mansoa alliacea -kasvilla (garlic vine) on makea, lääkeyrttinen tuoksu, joka asettuu vastakkain guavan ja muiden puiden käyneiden hedelmien alkoholihöyryjen kanssa. Maaperä ja lehtikarike ovat vaihtelevia, ja ne tuoksuvat paikoin tuoreilta maapähkinöiltä, paikoin neilikalta, pippurilta tai homeelta. Levä peittää jokaista oksaa ja lehteä, ja siitä nousee suolainen klorofyllipilvi.

Viimeisen metsän suitsukkeen kautta aistimme tuovat meidät suoraan yhteyteen elävän maan rikkauden kanssa ja tarjoavat sanattoman kokemuksen elämän moninaisuudesta. Tämä kehollinen yhteys ja ymmärrys ovat kiihoke mielikuvitukselle ja perusta eettiselle ymmärrykselle. Mehän kuitenkin elämme päivittäin yhteydessä Amazoniaan ja muihin uhanalaisiin metsäalueisiin. Yhteys näkyy hengittämässämme ilmassa, ruokavaliomme palmuöljyssä, kotiemme ja ajoneuvojemme polttoaineessa, huonekalujemme puumateriaaleissa, soittimissa ja muissa metsästä saatavissa tuotteissa. Lähes kaikki nämä yhteydet ovat aistiemme, ja näin ollen myös inhimillisen käsityskykymme tavoittamattomissa. Suitsuke tuo tämän yhteyden esiin vetoamalla suoraan alkukantaisimpaan aistiimme, hajuaistiin. Tämä yhteyden ilmentymä johdattaa meidät perimmäisten kysymysten äärelle: mitkä yhteydet ylläpitävät meitä? Miten voimme kunnioittaa ja ylläpitää niitä? Mikä on meidän roolimme suhteessa viimeiseen metsään – kiihdytämmekö lopun tuloa vai ehkäisemmekö sen?

Hengitä sisään. Löydä yhteys niin metsään kuin sisäiseen pohdintaan ja ymmärrykseen.

To Burn, Forest, Fire -teoksessa suitsuketta ei ole eristetty palvontapaikan tai meditaatiotilan sisään ja ovia suljettu muilta olioilta, kun me vaalimme yhteyttämme jumalaan savun kohotessa taivasta kohti. Sen sijaan suitsukkeen savukiehkurat kiinnittävät huomiomme ulospäin, maailmaan ympärillämme – maailmaan sellaisena kuin se oli ensimmäisessä metsässä ja viimeisen metsän maailmaan, millainen se sitten onkaan. Mielikuvituksemme viedään biologisen ja geologisen syvän ajan ja elämän yhteisön piiriin. Nämä ovat enimmäkseen meille vieraita aikoja ja paikkoja, mutta näin ei tarvitse olla. Olemme lajina syntyneet yhteydessä metsään. Metsät elättivät esivanhempamme, ja ne ovat elintärkeitä ihmiselämälle nykypäivänäkin. Maailman ensimmäisen ja viimeisen metsän tuoksuissa aistimme metsien tarinat, mutta myös oman historiamme ja tulevaisuutemme.

Tuoksu on voimakas viestintuoja. Kun haistamme metsää, aistimme, että pienen pieni osa metsästä on sisällämme, kirjaimellisesti nenämme solukalvoilla. Näkö- ja kuuloaisti eivät ole näin omakohtaisia. Ne toimivat energia-aaltojen välityksellä. Tuoksu taas tarjoaa aistien kautta suoran aineellisen yhteyden metsästä muistiimme ja tunteisiimme. Tämä on ’yhteysolemisen’ (’interbeing’) kokemus käyttääksemme buddhalaisen opettajan Thích Nha t Hanh kehittämää termiä. Tuoksu kutsuu meitä muistamaan, että elämme yhteydessä metsän kanssa. Tällä yhteydellä on kerronnallinen kaari – ensimmäisestä viimeiseen metsään. Me voimme nyt valita. Edesautammeko me tämän pitkän tarinan ennenaikaista loppumista tai vähittäistä häviämistä? Me voimme osin valita tarinan suunnan.

Hengitä sisään: Alku.

Hengitä ulos.

Hengitä sisään: Loppu.

Mitä teemme ensimmäisen ja viimeisen hengityksen välillä?