IHME Helsinki 2021 -tilausteos

IHME Helsinki on nykytaideorganisaatio, jonka toiminnan lähtökohtana on taiteen ja tieteen vuoropuhelu. IHMEen toiminnan ytimenä on vuosittainen uusi taideteos, jotka toteutetaan yhdessä taiteilijan sekä kotimaisten ja ulkomaisten kumppaneiden kanssa. IHMEen tavoitteena on edistää ekososiaalista sivistystä, kestävää ja demokraattista yhteiskuntaa ja moninaista hyvää elämää.

Katie Patersonin IHME Helsinki 2021 -tilausteoksen nimi To Burn, Forest, Fire syntyi taiteilijan perustavanlaatuisesta halusta luoda taidetta, joka kasvattaa yleistä tietoisuutta kuudennesta joukkotuhosta. Teos tutkii maailman ensimmäistä metsää ja toisaalta ilmastokriisin aikakauden viimeistä metsää niiden tuoksujen kautta. Aisteja hyödyntämällä teos rakentaa intiimin, intuitiivisen kokemuksen, joka kuljettaa yleisön ajan halki ja muistuttaa heitä ihmiskunnan aikaan saamasta, kiihtyvästä sukupuuttoaallosta.

To Burn, Forest, Fire muodostuu maailman ensimmäisen metsän ja ilmastokriisin aikakauden viimeisen metsän tuoksuista. Taiteilija työskentelee tutkijoiden kanssa määrittääkseen ensimmäiset ja viimeiset metsät, joiden tuoksuista laaditaan suitsukkeita, joita poltetaan eri puolilla Helsinkiä syksyllä 2021.

IHME Helsingin työn mahdollistavat perustajasäätiö Taidesäätiö Pro Arte, Koneen säätiö ja Saastamoisen säätiö vuosina 2020-22.

Maapallon menneet, nykyiset ja tulevat metsät

Tunnistaakseen ensimmäisen ja viimeisen metsän, IHME-teos kääntyi geologian puoleen ja luotaamaan saatavilla olevaa tieteellistä tietoa maapallon elämän pitkäaikaisesta kehityksestä. Hanketta varten koottiin ryhmä neuvoa-antavia geologeja, mukaan lukien Jan Zalaziewiecz (University of Leicester, Britannia) ja J. Sakari Salonen (Helsingin yliopisto), joiden lisäksi kommentteja ja neuvoja tarjosivat myös David George Haskell (University of Sewanee, Yhdysvallat) Chris Berry (University of Cardiff, Britannia), and Sarah Gabbott (University of Leicester). Yhteistyökumppaneihin lukeutui myös ekologeja ja biologeja, jotka ovat erikoistuneet nykymaailman uhanalaisten sademetsäbiomien tutkimukseen (Ana María Yáñez Serrano, Center for Ecological Research and Forestry Applications (CREAF), Espanja; David Romo Vallejo, Tiputini Biodiversity Station, Ecuador)

Ensimmäinen metsä lähikuvassa

Miten voisimme paikallistaa muinaisen maapallon ensimmäisen metsän? Kysymykseen ei ole suoraviivaista vastausta, eikä siihen oikeastaan voikaan olla, sillä maanpäällisen elämän kehitys oli pitkä prosessi. Elämälle kehittyi hiljalleen kyky sietää kuivumista ja suuria yön ja päivän välisiä lämpötilavaihteluita – uusia riskitekijöitä, jotka olivat ainakin vähäisempiä meressä, elämän syntysijassa. Kesti miljoonia vuosia, kun maanpäällinen elämä hiljalleen kehittyi pienistä, alavien ja kosteiden paikkojen levälaikuista pieniksi maakasveiksi kuten lehti- ja maksasammaleiksi, matalien kasvivarsien pöheiköiksi ja lopulta suuremmiksi kasveiksi runkoineen, lehtineen, kaarnoineen ja syvine juurineen. Lopulta maanpäällinen kasvillisuus kehittyi ympäristöksi, jota me nykyihmiset kutsuisimme metsäksi: kasviyhteisöksi, joka kohoaa korkealle ihmisen yläpuolelle ja joka on niin suurilukuinen, että sinne voi eksyä.

Tämän kehitysvaiheen saavuttaminen oli hidas ja vähittäinen prosessi, mutta “ensimmäisen” metsän tunnistamista helpottaa se geologinen tosiasia, ettei metsä fossiloidu helposti. Koska metsät kasvavat maalla, ovat ne alttiina biologiselle hajoamiselle ja eroosiolle, ja useimmat maapallon metsistä ovatkin yksinkertaisesti kierrättyneet takaisin osaksi biosfääriä. On harvinaista, että metsä hautautuu ja kivettyy kasvupaikallensa ja säilyy riittävän hyvin paljastaakseen myöhemmin salaisuutensa uteliaille paleontologeille.

Harvojen tarjolla olleiden ehdokkaiden joukosta “ensimmäiseksi metsäksi” valikoitui lopulta pohjoisamerikkalainen kohde Cairon kaupungista, New Yorkin osavaltiosta. Kyseessä on sama geologinen kerrossarja, josta löydettiin 1800-luvulla klassinen Gilboan fossiilimetsä, jota pidettiin pitkään varhaisimpana metsänä. Cairon metsä, joka löydettiin 2009 ja julkaistiin 2020 (Stein ym. 2020), on kuitenkin 2–3 miljoonaa vuotta vanhempi ja kaikkiaan 385 miljoonaa vuotta vanhana sijoittuu devonikauden keskiosaan. Kohteesta ei ole löydetty pystyasentoon fossiloituneita puita – tätä tapahtuu geologiassa vain äärimmäisen harvoin – vaan metsästä on jäljellä muinainen juurijärjestelmä osana fossiloitunutta maannosta, josta on säilynyt noin jalkapallokentän kokoinen ala louhoksen pohjalla. Maannoksesta löytyy jälkiä ainakin kolmesta muinaisesta kasvilajista, mukaan lukien vanhimmat tunnetut havainnot Archaeopterisistä, joka oli kenties kaikkein varhaisin puulaji. Archaeopterisillä oli hyvin kehittyneet juuret, suuri runko ja lehtiä kantaneet oksat. Yhdessä nämä kasvit olisivat muodostaneet varjoisan, alkukantaisen metsän, jollaista kerrostumaa tutkineen Cardiffin yliopiston tutkijan Chris Berryn mukaan maapallolla ei ollut koskaan aikaisemmin ollut.

Minkälainen paikka tämä metsä oli? Todennäköisesti varjoisa sekä vihreän ja ruskean sävyjen täyttämä – mutta monet muut värit olisivat metsästä puuttuneet, sillä kukkien evoluutio alkaisi vasta kaukana tulevaisuudessa. Metsä lienee ollut myös hiljainen. Jonkin verran eläimistöä liikkui metsässä kasvien lomassa, esimerkiksi pieniä tuhatjalkaisia, punkkeja, hyppyhäntäisiä, äyriäisiä ja muita selkärangattomia. Selkärankaisia eläimiä metsässä ei kuitenkaan ollut – kului vielä kymmenen miljoonaa vuotta ennen kuin fossiiliaineistoon ilmestyivät Tiktaalikin kaltaiset, sekä maalla että vedessä elämään sopeutuneet varsieväkalat. Jos metsän halki virtaavalle joelle menisi kalastamaan, saattaisi sieltä silti saada saaliikseen varhaisen makean veden kalan, jonka syöminen voisi kuitenkin olla vaikeaa sen vahvan panssarin vuoksi. Tulevaisuuden aikamatkaajalle keskidevonin metsä saattaisikin olla outo ja levottomuutta herättävä ympäristö.

Viimeistä metsää etsimässä

Vaikka ensimmäisen metsän etsinnässä oli omat haasteensa, työtä rajasi kuitenkin geologinen historia ja sieltä löytyvät muinaiset ympäristöt. Tähän verrattuna maapallon viimeisen metsän etsiminen osoittautui paljon pulmallisemmaksi.

Pitkällä aikavälillä meneillään oleva ilmastonmuutos voi aikaansaada laajamittaisia muutoksia planeettamme maanpäällisissä ekosysteemeissä. Saatammekin vähintään olla matkalla plioseenia (noin kolme miljoonaa vuotta sitten) muistuttavaan tilanteeseen, jossa merenpinta on noussut useita metrejä ja lämpötila on noin kaksi astetta nykyistä korkeammalla (Fischer ym. 2018). Jos ilmastonmuutosta ei onnistuta laisinkaan hillitsemään, läheisempi vertauskuva tulevaisuudelle saattaa löytyä eoseenin (noin 50 miljoonaa vuotta sitten) “kasvihuone-Maasta”, jolloin trooppiset metsät palmuineen ja mangrovepuineen levittäytyivät aina Helsingin leveysasteelle (Wolfe 1985).

Vielä pidemmällä aikavälillä maapallon elämän kohtalo tulee kytkeytymään Auringon kehitykseen. Aurinko muuttuu vanhetessaan hiljalleen kirkkaammaksi: maapallon varhaishistoriassa emotähtemme kirkkaus oli vasta 70 prosenttia nykyisestä ja tämä vähittäinen kirkastuminen tulee edelleen jatkumaan. Noin miljardin vuoden kuluttua maapallon meret alkavat haihtua ja planeettamme alkaa muuttua globaaliksi aavikoksi. Maapallon on arvioitu muuttuvat vihamieliseksi kehittyneelle, monisoluiselle elämälle noin 1–1,5 miljardissa vuodessa ja steriloituvan täydellisesti noin 3–4 miljardissa vuodessa (Adams 2008)

Minkälainen mahtaisi olla maapallon kaikkein viimeisin metsä? Paikaksi voitaisiin hahmotella erityisen viileää ja kosteaa mikroilmastollista taskua, kenties varjoisella, korkealla vuorenrinteellä jossain planeettamme napa-alueilla. Vaikka maapallo olisi jo pitkälti kuivunut Auringon armottoman paahteen alla, voisi tällainen ympäristö vielä ylläpitää harvaa, kuivuuteen sopeutunutta puustoa – kenties samaan tapaan kuin nykyisen Saharan aavikon Tibesti- ja Hoggar-vuorilla, joilla ympäröivää aavikkoa hieman korkeampi sadanta on säilyttänyt vihoviimeisiä rippeitä alueen muinaisesta välimerellisestä metsästä (Prentice ym. 2000).

Koska nämä kaukaiset ympäristöt ovat äärimmäisen spekulatiivisia, käännyimme lopulta nykypäivän metsäympäristöihin, joiden katsotaan olevan enemmän tai vähemmän akuutin uhan alla. Harkitsimme ensin viimeisen metsän vertauskuvaksi meille suomalaisillekin kovin tuttua pohjoista havumetsää (taigaa). Pohjois-Euroopasta Siperian halki aina Pohjois-Amerikkaan levittäytyvä taiga on valtava ja sen ihmisväestö on suurilta osin harvaa, ja metsällä onkin globaalissa kuvassa varsin turvattu tulevaisuus. Lopulta valintamme kohdistui kuitenkin biomiin, joka on välittömän uhan alaisena ja myös muodostunut jonkinlaiseksi käynnissä olevan ekologisen kriisin vertauskuvaksi: Amazonin sademetsään.

Amazon on koti noin kymmenelle prosentille kaikista maapallon lajeista. Tällä hetkellä metsästä on kaadettu noin 20 prosenttia, minkä ennustetaan etenevän noin 27 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Metsäkadon nopeutta onnistuttiin hidastamaan 2000-luvun alkuvuosiin mennessä, mutta vuodesta 2016 alkaen tahti on jälleen kiihtynyt, kun Brasiliassa kumottiin suojelusäädöksiä Michel Temerin ja Jail Bolsonaron presidenttikausien aikana. Toisen, kavalan uhan Amazonille on aiheuttamassa ilmastonmuutos. Sademäärien väheneminen ilmastonmuutoksen seurauksena aiheuttaa Amazonin alueella palautekytkennän, jossa maastopalojen ja paikallisen hydrologisen kierron myötävaikutuksella iso osa sademetsästä saattaa muuttua savanniksi kuluvan vuosisadan loppuun mennessä (Staal ym. 2020).

Työssämme Amazonia edustaa tietty paikka: Tiputinin biodiversiteettiasema Yasunin suojelualueella Ecuadorissa. Tiputinin asema tarjoaa IHME Helsinki 2021 -teokselle tarkkaan rajatun silmäyksen Amazoniin, joka ainakin toistaiseksi on yhä laaja ja monimuotoinen sademetsäbiomi.

Metsien tuoksuihin

Paraikaa meneillään on työn viimeinen vaihe, jossa näiden menneiden ja nykyisten ympäristöjen perusteella kehitetään Helsinkiin syksyllä saapuvat suitsukkeet. Yhteistyökumppanina toimii Shoyeido, yli kolmen vuosisadan ajan suitsukkeita valmistanut japanilaisyritys. Ensimmäisen metsän tuoksu nojaa devonikautisen ympäristön tunnistettavissa oleviin peruspiirteisiin: maannokseen, kasveihin ja niiden lähimpiin nykyisiin sukulaisiin kuten liekoihin ja maksasammaliin, sekä hapettomasta hajoamisesta kielivään suon tuoksuun. Kenties yhtä tärkeitä ovat kuitenkin myös ne monet tuoksut, joita devonikaudella ei ollut, koska alkumetsästä puuttuivat monet nykyiset kasviryhmät.

Viimeisen metsän tuoksua voidaan kehittää paljon laajemman havaintoaineiston pohjalta. Tohtori Ana María Yáñez Serranon tutkimustyön perusteella tunnetaan sademetsän tuoksun kemialliset ainesosat, haihtuvat orgaaniset yhdisteet (VOC). Näihin lukeutuvat lähes kaikkien kasvien vapauttama isopreeni, mutta myös Amazonille ominainen, kymmenien monoterpeenien ja seskviterpeenien sekoitus. Tätä kemiallista pohjatyötä tukevat kenttähavainnot, joita Tiputinin henkilökunta teki aseman lähistöllä helmikuussa 2021. Ecuadorilaistutkijat kuvailivat huumaavaa tuoksujen sekoitusta, guavapuiden alkoholihöyryistä maankamaran pähkinäiseen tuoksuun, jotka kaikki yhdistyivät nykyisen Amazonin ainutlaatuiseksi, makean karvaaksi aromiksi.